LUOKKA 1
Annu (VRL-00255) - Kaustelan Morris VH11-027-0078
Saavuimme kisapaikalle vähän viime tingassa, mutta kuitenkin aikataulun
puitteissa. Toimin ystävättäreni kuskina ja kisa-avustajana, kuten monta
kertaa aikaisemminkin. Annun lähdettyä ripeästi ilmoittautumaan minä aloin
purkaa ponia trailerista ja varustaa sitä valmiiksi lämmittelyä varten.
Kummastelin kun satulaa ei löytynyt auton takatilasta ja ryömin
kaivelemaan takapenkin tavararöykkiötä. Ikävä kyllä kaiken roinan keskeltä
ei löytynyt etsimääni ja hienoinen kauhun tunne täytti mieleni. Annun
palattua autolle selitin hänelle että meiltä on unohtunut matkasta jotakin
varsin olennaista. Kinasteltuamme hetken aikaa siitä, kenen vastuulla
satulan pakkaaminen oli, lähden nöyränä kysymään apua kisajärjestäjältä.
Ystävällinen tallinomistaja antoi meidän lainata satulaa tallin
satulahuoneesta. Nappasin mukaani ensimmäisen, joka vaikutti Morrikselle
suunnilleen sopivan kokoiselta. Ylimääräiseen säätämiseen oli ehtinyt jo
vierähtää tovi jos toinenkin, joten kiirehdin nopeasti takaisin ja
satuloin Morriksen Annulle valmiiksi hänen pukiessa kisatakkia ja kypärää.
Lainasatula istui kohtuullisen hyvin Morrikselle, mutta Annu ei ollut ihan
yhtä tyytyväinen valintaani.
"Et ole tosissasi! Pitäisikö mun takapuoleni mahtua TUOHON?"
Ulvoin naurusta, sillä satulan istuinosa tosiaan vaikutti turhan
pienikokoiselta aikuisen naisen pakaroille.
"Sori, en ehtinyt tilaamaan mittatilaustyönä", takeltelin naurunremakan
lomasta.
Närkästynyt ystäväni joutui tyytymään valintaani ja ratsastikin sitten
lämmittelyistä alkaen lähes jatkuvasti kevyessä istunnassa. Arvelen
nähneeni myös yleisössä huvittuneita ilmeitä. Morris otti tietysti
tilanteesta riemun irti ja heitti muutamat pukit esteiden välillä. Annu
sentään pysyi selässä, mutta arvasin että minä puolestani saisin kuulla
kunniani viimeistään kotimatkalla. Ilahdutin ystävääni muistuttamalla
venyttelystä, jotta lihakset eivät kipeytyisi niin paljon seuraavana
päivänä.
Oresama (VRL-02753) - Erkinheimon Kristallijumala
Nuorempana näin usein painajaisia siitä, että unohtaisin millä tahansa
matkalla jotain tärkeää kotiin. Mitä jos matkustaisin konserttiin, ja
lippu jäisi roikkumaan magneetilla jääkaapin oveen? Entä jos minusta
tulisi niin höppänä, että unohtaisin ottaa koirani mukaan aamulenkille?
Millaiseen paniikkiin joutuisin, jos lentokentällä ollessani passini ei
olisikaan laukussani?
Eräällä aivan päin seiniä menneellä kilpareissulla Kristallijumalan kanssa
Keskeneräiseen sainkin ihan oikeasti kokea, miltä jonkin oikeasti tärkeän
kapineen unohtaminen tuntuu. Niin uskomatonta kuin tämä onkin, unohdin
Kristallijumalan satulan. Kannoin sen tavalliseen tapaan telineeseen jo
illalla, ja aamulla kiireessä jäikin satula telineineen tallin pihaan
yksin ja hylättynä. Sateeseen. Ja oli muuten aivan pilalla, kun palasimme
kotiin!
Huomasin satulan puuttumisen vasta Keskeneräisessä, kisapaikalla, ja
suhtauduin tähän havaintoon hyvin kypsästi. En lainkaan menettänyt
malttiani, en hyppinyt tasajalkaa enkä haukkunut Kristallijumalan
hoitajaa. Älkää uskoko, kaikkien silminnäkijöiden lätinöitä! Tai noh,
saatoin minä vähän kiviä maasta potkiskella ja mutista itsekseni...
Hyvä on, hyvä on! Myönnetään! Kun huomasin satulan puuttumisen, kärsin
ensin jonkinlaisesta paniikkikohtauksesta, ja lopulta järjestin
täysimittaisen hulabaloon. Tavaraa lenteli, kun etsin Kristallijumalan
satulaa mitä kummallisimmista koloista, ja niin hevosenhoitaja kuin
viattomat sivullisetkin saivat kuulla kunniansa, kun kysyivät, mikä minua
vaivaa. Itse asiassa olin niin kovassa vauhdissa raivotessani, että
hevoseni hoitaja viisaana ihmisenä vei Kristallijumalan pois, ettei se
hermostuisi entisestään.
Ai mitenkö hoidin asian? No en ainakaan myöntänyt mitään, en tietenkään!
En kai minä niin hullu ole, että marssisin tuomareiden luo ja myöntäisin,
että olen sen verran henkisesti epätasapainoinen, että jätän satulan
kotiin lähtiessäni kilpailumatkoille. Ei. Sen sijaan olin tarkastavinani
Kristallijumalan, ja huomaavinani sen ontuvan hieman. Mulkaisin rumasti
hevosenhoitajaa, joka yritti napista, että eihän se onnu, katso nyt
Oresama. Kyllä se vain ontui, jos minä niin sanon, enkä minä tietenkään
sairaalla hevosella kilpaile. Vyöryin siis kovalla voimalla kohti
tuomareita ja äyskin, että minä en osallistukaan Kristallijumalalla, koska
se on kipeä.
Tiedättekö, mikä tässä on hulluinta? Se että kukaan ei olisi saanut tietää
tästä, ellen olisi kirjoittaut tätä tarinaa. Onneksi virtuaalinen
juorulehti Seitsemän Pikseliä maksaa minulle tästä niin paljon rahaa, että
tämä kannattaa jo kertoa.
Rea (VRL-10658) - Breandan Aleesha VH14-046-0022
"Tadaddadaa", hyräilen puoliääneen samalla kun harjaan Lissun karvasta viimeiset pölyt pois. Seuraavaksi on varusteiden vuoro ja suitset menevätkin suuhun nätisti. "Hieno tyttö", kehun poniani ja suuntaan hakemaan satulaa. Trailerin satulakaappi ammottaa kuitenkin tyhjyyttään... Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen lähtenyt kisoihin ilman kisahoitajaa, ja heti menee pieleen! Pikainen puhelu tallille, jep sinnehän se satula oli unohtunut, eikä kukaan ehdi enää tuomaan sitä meille ensimmäistä luokkaa varten. "No, eikös me olla ennenkin hypelty ilman satulaa", juttelen Lissulle samalla kun talutan sen verkkakentälle. Nousen sen selkään muiden ratsukoiden kummastelevista katseista huolimatta ja verkkaan ponin tavalliseen tapaan. Estettä kohti, harjasta kiinni ja yli mennään helposti! Saa nähdä, mitä mieltä tuomari on tyylistämme...
misery. (VRL-01080) - Wilma v. Moons
Olin tuttuun tapaani aikataulusta jäljestä, joten kiirehdin satuloimaan Vimmua. Kaikki oli valmista, joten vielä satula selkään ja menoksi. Ainoa vaan, että satulaa ei löytynyt mistään. Pengoin paniikissa koko auton ylösalaisin. "Missä Vimmun satula on?" kysyin kiukkuisena tavarat pakanneelta hoitajatytöltä. "Se.. Se taisi jäädä satulahuoneeseen", tyttö-raasu änkytti.
Muutaman ärräpään jälkeen päätin, että lähden radalle sitten ilman satulaa. Säännöissä kun ei varsinaisesti lue, että satula on oltava. Se ei ehkä lukeutunut viisaimpiin ideoihini, sillä Vimmu ei ole luotettavin ja helpoin esteratsu. Sain jo verryttelyssä pientä tirskuntaa ja kummastuneita katseita, mutta jatkoin ratsastamista naama peruslukemilla.
Kun meidät lopulta kuulutettiin radalle, niin kuuluttajakin alkoi tirskumaan huomattuaan, että ratsastin ilman satulaa pienellä ponilla jalat lähes maata viistäen. Sain lähtömerkin ja lähdin tosissani ratsastamaan rataa. Piti nostaa omatkin koivet aina esteen ylityksen aikana, jotta en itse pudottaisi puomeja. Suoriuduimme ihmeen kaupalla yhdessä maaliin asti ja vieläpä puhtaalla radalla sijoittuen toiseksi. Kotimatkalla naureskelimme jo asialle - olipahan ainakin hauska tarina kerrottavana kaikille meidän kilpareissusta.
Saila (VRL-05775) - Angry Sparrow of Jewel
Rauhallisin mielin otin Akun pois kuljetusvaunusta. Rata oli
osoittautunut naurettavan helpoksi ja olin jo täysin varma
voitostamme. Mikään ei voisi enää mennä pieleen. Huomasin kuitenkin,
että aika alkoi olla jo hieman kortilla. Ripeästi harjasin orin,
laitoin suitset ja aloin etsiä satulaa. Satulaa tosiaan. Missä
helvetissä se nyt on, kirosin. Komensin talliorjat heti etsintä
puuhiin ja karjuin heille kuin hermoheikko. Oma syynihän se ei ollut,
jos olin unohtanut satulan kotiin. Olisivat muistuttaneet.
Kaiuttimista meitä jo kutsuttiin verryttelyalueelle. Huomasin vieressä
olevan suuren hevosvaunun oven olevan auki. Hetken mietittyäni
pujahdin avoimesta ovesta sisään ja kappas, siinähän roikkui
ylimääräinen satula heti silmieni korkeudella. Päätin lainata sitä,
siis lainata vain hiukan. Eivät kai he sitä tarvitsisi. Juoksin Akun
luo, heitin suuren satulan sen selkään ja virittelin sen tarpeeksi
kireälle. Hieman heiluva satula ei menoamme haitannut. Suorituksen
jälkeen palatessani autolle, huomasin paniikissa olevat ihmiset. Ai
satula hukassa? En minä ole nähnyt, sanoin ja yritin leveällä
perseelläni peittää Akun selässä olevan satulan niin hyvin kuin
mahdollista. Palauttaisin sen joskus sitten, ehkä.
Saavuimme kisapaikalle vähän viime tingassa, mutta kuitenkin aikataulun
puitteissa. Toimin ystävättäreni kuskina ja kisa-avustajana, kuten monta
kertaa aikaisemminkin. Annun lähdettyä ripeästi ilmoittautumaan minä aloin
purkaa ponia trailerista ja varustaa sitä valmiiksi lämmittelyä varten.
Kummastelin kun satulaa ei löytynyt auton takatilasta ja ryömin
kaivelemaan takapenkin tavararöykkiötä. Ikävä kyllä kaiken roinan keskeltä
ei löytynyt etsimääni ja hienoinen kauhun tunne täytti mieleni. Annun
palattua autolle selitin hänelle että meiltä on unohtunut matkasta jotakin
varsin olennaista. Kinasteltuamme hetken aikaa siitä, kenen vastuulla
satulan pakkaaminen oli, lähden nöyränä kysymään apua kisajärjestäjältä.
Ystävällinen tallinomistaja antoi meidän lainata satulaa tallin
satulahuoneesta. Nappasin mukaani ensimmäisen, joka vaikutti Morrikselle
suunnilleen sopivan kokoiselta. Ylimääräiseen säätämiseen oli ehtinyt jo
vierähtää tovi jos toinenkin, joten kiirehdin nopeasti takaisin ja
satuloin Morriksen Annulle valmiiksi hänen pukiessa kisatakkia ja kypärää.
Lainasatula istui kohtuullisen hyvin Morrikselle, mutta Annu ei ollut ihan
yhtä tyytyväinen valintaani.
"Et ole tosissasi! Pitäisikö mun takapuoleni mahtua TUOHON?"
Ulvoin naurusta, sillä satulan istuinosa tosiaan vaikutti turhan
pienikokoiselta aikuisen naisen pakaroille.
"Sori, en ehtinyt tilaamaan mittatilaustyönä", takeltelin naurunremakan
lomasta.
Närkästynyt ystäväni joutui tyytymään valintaani ja ratsastikin sitten
lämmittelyistä alkaen lähes jatkuvasti kevyessä istunnassa. Arvelen
nähneeni myös yleisössä huvittuneita ilmeitä. Morris otti tietysti
tilanteesta riemun irti ja heitti muutamat pukit esteiden välillä. Annu
sentään pysyi selässä, mutta arvasin että minä puolestani saisin kuulla
kunniani viimeistään kotimatkalla. Ilahdutin ystävääni muistuttamalla
venyttelystä, jotta lihakset eivät kipeytyisi niin paljon seuraavana
päivänä.
Oresama (VRL-02753) - Erkinheimon Kristallijumala
Nuorempana näin usein painajaisia siitä, että unohtaisin millä tahansa
matkalla jotain tärkeää kotiin. Mitä jos matkustaisin konserttiin, ja
lippu jäisi roikkumaan magneetilla jääkaapin oveen? Entä jos minusta
tulisi niin höppänä, että unohtaisin ottaa koirani mukaan aamulenkille?
Millaiseen paniikkiin joutuisin, jos lentokentällä ollessani passini ei
olisikaan laukussani?
Eräällä aivan päin seiniä menneellä kilpareissulla Kristallijumalan kanssa
Keskeneräiseen sainkin ihan oikeasti kokea, miltä jonkin oikeasti tärkeän
kapineen unohtaminen tuntuu. Niin uskomatonta kuin tämä onkin, unohdin
Kristallijumalan satulan. Kannoin sen tavalliseen tapaan telineeseen jo
illalla, ja aamulla kiireessä jäikin satula telineineen tallin pihaan
yksin ja hylättynä. Sateeseen. Ja oli muuten aivan pilalla, kun palasimme
kotiin!
Huomasin satulan puuttumisen vasta Keskeneräisessä, kisapaikalla, ja
suhtauduin tähän havaintoon hyvin kypsästi. En lainkaan menettänyt
malttiani, en hyppinyt tasajalkaa enkä haukkunut Kristallijumalan
hoitajaa. Älkää uskoko, kaikkien silminnäkijöiden lätinöitä! Tai noh,
saatoin minä vähän kiviä maasta potkiskella ja mutista itsekseni...
Hyvä on, hyvä on! Myönnetään! Kun huomasin satulan puuttumisen, kärsin
ensin jonkinlaisesta paniikkikohtauksesta, ja lopulta järjestin
täysimittaisen hulabaloon. Tavaraa lenteli, kun etsin Kristallijumalan
satulaa mitä kummallisimmista koloista, ja niin hevosenhoitaja kuin
viattomat sivullisetkin saivat kuulla kunniansa, kun kysyivät, mikä minua
vaivaa. Itse asiassa olin niin kovassa vauhdissa raivotessani, että
hevoseni hoitaja viisaana ihmisenä vei Kristallijumalan pois, ettei se
hermostuisi entisestään.
Ai mitenkö hoidin asian? No en ainakaan myöntänyt mitään, en tietenkään!
En kai minä niin hullu ole, että marssisin tuomareiden luo ja myöntäisin,
että olen sen verran henkisesti epätasapainoinen, että jätän satulan
kotiin lähtiessäni kilpailumatkoille. Ei. Sen sijaan olin tarkastavinani
Kristallijumalan, ja huomaavinani sen ontuvan hieman. Mulkaisin rumasti
hevosenhoitajaa, joka yritti napista, että eihän se onnu, katso nyt
Oresama. Kyllä se vain ontui, jos minä niin sanon, enkä minä tietenkään
sairaalla hevosella kilpaile. Vyöryin siis kovalla voimalla kohti
tuomareita ja äyskin, että minä en osallistukaan Kristallijumalalla, koska
se on kipeä.
Tiedättekö, mikä tässä on hulluinta? Se että kukaan ei olisi saanut tietää
tästä, ellen olisi kirjoittaut tätä tarinaa. Onneksi virtuaalinen
juorulehti Seitsemän Pikseliä maksaa minulle tästä niin paljon rahaa, että
tämä kannattaa jo kertoa.
Rea (VRL-10658) - Breandan Aleesha VH14-046-0022
"Tadaddadaa", hyräilen puoliääneen samalla kun harjaan Lissun karvasta viimeiset pölyt pois. Seuraavaksi on varusteiden vuoro ja suitset menevätkin suuhun nätisti. "Hieno tyttö", kehun poniani ja suuntaan hakemaan satulaa. Trailerin satulakaappi ammottaa kuitenkin tyhjyyttään... Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen lähtenyt kisoihin ilman kisahoitajaa, ja heti menee pieleen! Pikainen puhelu tallille, jep sinnehän se satula oli unohtunut, eikä kukaan ehdi enää tuomaan sitä meille ensimmäistä luokkaa varten. "No, eikös me olla ennenkin hypelty ilman satulaa", juttelen Lissulle samalla kun talutan sen verkkakentälle. Nousen sen selkään muiden ratsukoiden kummastelevista katseista huolimatta ja verkkaan ponin tavalliseen tapaan. Estettä kohti, harjasta kiinni ja yli mennään helposti! Saa nähdä, mitä mieltä tuomari on tyylistämme...
misery. (VRL-01080) - Wilma v. Moons
Olin tuttuun tapaani aikataulusta jäljestä, joten kiirehdin satuloimaan Vimmua. Kaikki oli valmista, joten vielä satula selkään ja menoksi. Ainoa vaan, että satulaa ei löytynyt mistään. Pengoin paniikissa koko auton ylösalaisin. "Missä Vimmun satula on?" kysyin kiukkuisena tavarat pakanneelta hoitajatytöltä. "Se.. Se taisi jäädä satulahuoneeseen", tyttö-raasu änkytti.
Muutaman ärräpään jälkeen päätin, että lähden radalle sitten ilman satulaa. Säännöissä kun ei varsinaisesti lue, että satula on oltava. Se ei ehkä lukeutunut viisaimpiin ideoihini, sillä Vimmu ei ole luotettavin ja helpoin esteratsu. Sain jo verryttelyssä pientä tirskuntaa ja kummastuneita katseita, mutta jatkoin ratsastamista naama peruslukemilla.
Kun meidät lopulta kuulutettiin radalle, niin kuuluttajakin alkoi tirskumaan huomattuaan, että ratsastin ilman satulaa pienellä ponilla jalat lähes maata viistäen. Sain lähtömerkin ja lähdin tosissani ratsastamaan rataa. Piti nostaa omatkin koivet aina esteen ylityksen aikana, jotta en itse pudottaisi puomeja. Suoriuduimme ihmeen kaupalla yhdessä maaliin asti ja vieläpä puhtaalla radalla sijoittuen toiseksi. Kotimatkalla naureskelimme jo asialle - olipahan ainakin hauska tarina kerrottavana kaikille meidän kilpareissusta.
Saila (VRL-05775) - Angry Sparrow of Jewel
Rauhallisin mielin otin Akun pois kuljetusvaunusta. Rata oli
osoittautunut naurettavan helpoksi ja olin jo täysin varma
voitostamme. Mikään ei voisi enää mennä pieleen. Huomasin kuitenkin,
että aika alkoi olla jo hieman kortilla. Ripeästi harjasin orin,
laitoin suitset ja aloin etsiä satulaa. Satulaa tosiaan. Missä
helvetissä se nyt on, kirosin. Komensin talliorjat heti etsintä
puuhiin ja karjuin heille kuin hermoheikko. Oma syynihän se ei ollut,
jos olin unohtanut satulan kotiin. Olisivat muistuttaneet.
Kaiuttimista meitä jo kutsuttiin verryttelyalueelle. Huomasin vieressä
olevan suuren hevosvaunun oven olevan auki. Hetken mietittyäni
pujahdin avoimesta ovesta sisään ja kappas, siinähän roikkui
ylimääräinen satula heti silmieni korkeudella. Päätin lainata sitä,
siis lainata vain hiukan. Eivät kai he sitä tarvitsisi. Juoksin Akun
luo, heitin suuren satulan sen selkään ja virittelin sen tarpeeksi
kireälle. Hieman heiluva satula ei menoamme haitannut. Suorituksen
jälkeen palatessani autolle, huomasin paniikissa olevat ihmiset. Ai
satula hukassa? En minä ole nähnyt, sanoin ja yritin leveällä
perseelläni peittää Akun selässä olevan satulan niin hyvin kuin
mahdollista. Palauttaisin sen joskus sitten, ehkä.
LUOKKA 2
Oresama (VRL-02753) - Erkinheimon Elävä Nukke
Pakkoko noiden katsojien on tuossa möllöttää, mitä nuo luulevat olevansa,
miksi tuolla on tuollainen välkkyvä värkki, jaahas, mikä tuo haju on, ei
kyllä ole porkkanaa tämä, mutta mikäs tuolla lepattaa, onko muovi- vai
paperipussi, jäiköhän ruokakuppiin muuten vielä kauraa, paitsi että ei
jäänyt, mutta mikähän tuo on ja mitä sillä tehdään, oho, tuollahan on
harakka, moi moi harakka, hei kivaa, onko tuo lapsi, mennäänkö katsomaan
onko, mennäänkö, mennäänkö?
Ahaa, aivan, tuon lapsen luokse minä haluan! Mutta isäntä painaa pohkeilla
lempeästi kylkiäni, ja se on merkki siitä, että minun tulee unohtaa kaikki
radan ulkopuolinen. Isännälle tällaiset tapahtumat, joita kilpailuiksi
sanotaan, merkitsevät paljon, mutta minä kun niin haluaisin lapsen luokse
syömään heinätuppoa, jolla hän minua houkuttelee! Minun on kerta kaikkiaan
päästävä sinne! Isäntä kuitenkin ohjaa minua niin lempeästi ja jämäkästi,
että päätän antaa lapsen odottaa ja hypätä vähän isännän mieliksi.
Laukka-askel, laukka-askel, laukka-askel, ponnistus, ja ensimmäinen este
on hujauksessa ohitse. Tuolla on toinen! Suoraan edessä! Punavalkoinen
puomi on niin matalalla, että minua ennen startanneet ponitkin ovat
kompuroineet siitä yli, pakko siis päästä kokeilemaan, äskeinenkin meni
niin hyvin, nyt heti pitää hypätä, välittömästi, näin me suuntaamme kohti
estettä, oi kuinka olen innoissani, hypätään, hypätään!
Ja sitten isäntä pyytääkin minut yllättäen kääntymään toiseen suuntaan.
Isännällä on joskus sellaisia kummallisia oikkuja, että esteitä ei
hypätäkään missään loogisessa järjestyksessä, niin että kaikille olisi
mahdollisimman lyhyt matka. Pitää kiertää joidenkin ihme kiemuroiden
kautta. Isä kutsuu tätä tyhmää järjestelyä radaksi. Minua hän kutsuu
joskus pässiksi, koska hänestä kohti lähintä estettä suuntaaminen on
itsepäisen pässin toimintaa.
Seuraan isännän käskyjen mukaan siis tätä tyhmää rataa. Minulla on silti
hauskaa. Isäntäkin pitää hyppäämisestä, vaikkei olekaan ratsastajana
taitavimmasta päästä. Tiedän kuitenkin olevani hyvä hevonen, ja isäntä on
hyvä hevosihminen: me peittelemme sujuvasti toistemme pienet virheet. Kun
isäntä horjahtaa, minä haen tasapainon. Kun minä lasken askeleeni väärin,
isäntä näyttää ponnistuspaikan. Kun isäntä taas kerran viimeisen esteen
jälkeen yrittää nolosti pysäyttää minut niille sijoilleen, marssin
itsepäisesti oikeaan paikkaan, ja kaikki luulevat isäntäni tietävän, miten
tällaisissa kisoissa tulee käyttäytyä. Ja kun minä yritän maistaa meidän
ansaitsemaamme pientä lohdutuspalkintoruusuketta, isäntä kääntää pääni
huomaamattomasti itseensä päin jotta tuomari saisi vaatimattoman
palkintomme paikalleen suitsiini.
Mutta mihinhän se lapsi meni? Hän yritti houkutella minua heinätupolla,
joten minun on pakko mennä etsimään, hän haluaa varmasti tutustua minuun,
sitä paitsi kilpailu on jo ohi, aina vain seisomme tässä tylsässä
tallipihassa, nyt antakaa joku sitä porkkanaa, ihan tosi, tuolla oli äsken
sapelihammastiikeri, heti pakoon, heti, heti!!
Annu (VRL-00255) - Kaustelan Morris VH11-027-0078
Kyllä poni saa aina hävetä kun lähtee kahden kaksijalkaisen kanssa
julkiselle paikalle. Tällä kertaa matkasta oli unohtunut oma satulani ja
hetken aikaa ehdin jo toivoa että ratsastaja nousisi paljaalle selälleni.
Ehdin jo suunnitella miten onnistuisin viimeistään sarjalla villitsemään
yleisön mahtavalla väistöliikkeellä ja seuraavassa mutkassa lennättämään
ratsastajani mojovalla pukilla monen metrin ilmalennon siivittämänä
kyydistä.
En koskaan päässyt toteuttamaan jekkuani, sillä avustava kaksijalkainen
sitoi päälleni aivan kummallisen penkin. Kruunatakseen nöyryytykseni
ratsastajani keikkui jatkuvasti ärsyttävästi jalustimien varassa ja olen
varma että se yksikin tamma lämmittelyalueella nauroi minulle.
Luulin että yksi kierros kaikkien naurettavana riittäisi, mutta ne
tolvanat olivat ilmoittautuneet vielä seuraavaankin luokkaan. Tietenkin
aika oli niin tiukilla, että satulaa ei ehtinyt siinä välissä vaihtamaan.
Kostoksi olin tänään vähän laiska ja vikuripää. Hyppäsin kuitenkin
kunnolla, jotta en olisi itse syventänyt omaa kuoppaani ja nolannut
itseäni enää sen enempää.
Oli muuten viimeinen kerta vähään aikaan kun menen nätisti traileriin.
Joe (VRL-02528) - Rapakkorastas VH13-018-1460
No ei voi olla totta! En jaksa, kun taas pitäs pysyä paikoillaan kun tuo akka häärää ympäriinsä. Onko oikeesti pakko jos ei tahdo? No nyt se jo laittaa meikäläisen kiinni, on se nyt kumma kun ei saa tehdä mitä huvittaa. Vähän tilaa hei oikeesti tälle konillekin vai onko se oikeesti liikaa vaadittu? Mutta hitsi, kun tuo harjaus tuntuukin hyvältä. Oikein hyvältä. Melkein alkaa unettaa. Silmät senkun lurpsahtelee ja mieli tekisi antaa periksi. Mut hei, eihän me ollakaan nyt kotona ja täytyy kohta lähteä töihin! Ehdottomasti täytyy piristyä tästä. Hmmm.. Eikä! Kavioitani en suostu nostamaan. En mistään hinnasta. En ihan oikeasti nosta, tee mitä lystäät, mutta minä pysyn päätöksessäni. No okei, jos ihan vähän vaan nostan. Ja nyt äkkiä sitten se satula selkään ja suitset päähän, tahdon jo töihin!
Rea (VRL-10658) - Breandan Aleesha VH14-046-0022
Seisoskelua, seisoskelua ja vielä lisää seisoskelua... Sellaista se on aina kisa-aamuina. Omistaja puunaa minut tarkasti kisakuntoon. Hän harjaa karvani kiilttävämmäksi kuin koskaan ja jopa pesee tuuheat vuohiskarvani! Ne tuntuvat inhottavilta märkinä. Sitten tulee harjan ja hännän vuoro, eivät mitään säälittäviä karvapehkoja nekään. Omistajalta menee ikuisuus miettiä, minkälainen lettisysteemi tänään laitetaan! Onneksi olen näin ihana hevonen ja jaksan odotella. Kampauksen valmistuttua saan aina namin kiitokseksi. Lopuksi vielä kavioiden putsaus ja sitten olen valmis menemään traileriin!
Pakkoko noiden katsojien on tuossa möllöttää, mitä nuo luulevat olevansa,
miksi tuolla on tuollainen välkkyvä värkki, jaahas, mikä tuo haju on, ei
kyllä ole porkkanaa tämä, mutta mikäs tuolla lepattaa, onko muovi- vai
paperipussi, jäiköhän ruokakuppiin muuten vielä kauraa, paitsi että ei
jäänyt, mutta mikähän tuo on ja mitä sillä tehdään, oho, tuollahan on
harakka, moi moi harakka, hei kivaa, onko tuo lapsi, mennäänkö katsomaan
onko, mennäänkö, mennäänkö?
Ahaa, aivan, tuon lapsen luokse minä haluan! Mutta isäntä painaa pohkeilla
lempeästi kylkiäni, ja se on merkki siitä, että minun tulee unohtaa kaikki
radan ulkopuolinen. Isännälle tällaiset tapahtumat, joita kilpailuiksi
sanotaan, merkitsevät paljon, mutta minä kun niin haluaisin lapsen luokse
syömään heinätuppoa, jolla hän minua houkuttelee! Minun on kerta kaikkiaan
päästävä sinne! Isäntä kuitenkin ohjaa minua niin lempeästi ja jämäkästi,
että päätän antaa lapsen odottaa ja hypätä vähän isännän mieliksi.
Laukka-askel, laukka-askel, laukka-askel, ponnistus, ja ensimmäinen este
on hujauksessa ohitse. Tuolla on toinen! Suoraan edessä! Punavalkoinen
puomi on niin matalalla, että minua ennen startanneet ponitkin ovat
kompuroineet siitä yli, pakko siis päästä kokeilemaan, äskeinenkin meni
niin hyvin, nyt heti pitää hypätä, välittömästi, näin me suuntaamme kohti
estettä, oi kuinka olen innoissani, hypätään, hypätään!
Ja sitten isäntä pyytääkin minut yllättäen kääntymään toiseen suuntaan.
Isännällä on joskus sellaisia kummallisia oikkuja, että esteitä ei
hypätäkään missään loogisessa järjestyksessä, niin että kaikille olisi
mahdollisimman lyhyt matka. Pitää kiertää joidenkin ihme kiemuroiden
kautta. Isä kutsuu tätä tyhmää järjestelyä radaksi. Minua hän kutsuu
joskus pässiksi, koska hänestä kohti lähintä estettä suuntaaminen on
itsepäisen pässin toimintaa.
Seuraan isännän käskyjen mukaan siis tätä tyhmää rataa. Minulla on silti
hauskaa. Isäntäkin pitää hyppäämisestä, vaikkei olekaan ratsastajana
taitavimmasta päästä. Tiedän kuitenkin olevani hyvä hevonen, ja isäntä on
hyvä hevosihminen: me peittelemme sujuvasti toistemme pienet virheet. Kun
isäntä horjahtaa, minä haen tasapainon. Kun minä lasken askeleeni väärin,
isäntä näyttää ponnistuspaikan. Kun isäntä taas kerran viimeisen esteen
jälkeen yrittää nolosti pysäyttää minut niille sijoilleen, marssin
itsepäisesti oikeaan paikkaan, ja kaikki luulevat isäntäni tietävän, miten
tällaisissa kisoissa tulee käyttäytyä. Ja kun minä yritän maistaa meidän
ansaitsemaamme pientä lohdutuspalkintoruusuketta, isäntä kääntää pääni
huomaamattomasti itseensä päin jotta tuomari saisi vaatimattoman
palkintomme paikalleen suitsiini.
Mutta mihinhän se lapsi meni? Hän yritti houkutella minua heinätupolla,
joten minun on pakko mennä etsimään, hän haluaa varmasti tutustua minuun,
sitä paitsi kilpailu on jo ohi, aina vain seisomme tässä tylsässä
tallipihassa, nyt antakaa joku sitä porkkanaa, ihan tosi, tuolla oli äsken
sapelihammastiikeri, heti pakoon, heti, heti!!
Annu (VRL-00255) - Kaustelan Morris VH11-027-0078
Kyllä poni saa aina hävetä kun lähtee kahden kaksijalkaisen kanssa
julkiselle paikalle. Tällä kertaa matkasta oli unohtunut oma satulani ja
hetken aikaa ehdin jo toivoa että ratsastaja nousisi paljaalle selälleni.
Ehdin jo suunnitella miten onnistuisin viimeistään sarjalla villitsemään
yleisön mahtavalla väistöliikkeellä ja seuraavassa mutkassa lennättämään
ratsastajani mojovalla pukilla monen metrin ilmalennon siivittämänä
kyydistä.
En koskaan päässyt toteuttamaan jekkuani, sillä avustava kaksijalkainen
sitoi päälleni aivan kummallisen penkin. Kruunatakseen nöyryytykseni
ratsastajani keikkui jatkuvasti ärsyttävästi jalustimien varassa ja olen
varma että se yksikin tamma lämmittelyalueella nauroi minulle.
Luulin että yksi kierros kaikkien naurettavana riittäisi, mutta ne
tolvanat olivat ilmoittautuneet vielä seuraavaankin luokkaan. Tietenkin
aika oli niin tiukilla, että satulaa ei ehtinyt siinä välissä vaihtamaan.
Kostoksi olin tänään vähän laiska ja vikuripää. Hyppäsin kuitenkin
kunnolla, jotta en olisi itse syventänyt omaa kuoppaani ja nolannut
itseäni enää sen enempää.
Oli muuten viimeinen kerta vähään aikaan kun menen nätisti traileriin.
Joe (VRL-02528) - Rapakkorastas VH13-018-1460
No ei voi olla totta! En jaksa, kun taas pitäs pysyä paikoillaan kun tuo akka häärää ympäriinsä. Onko oikeesti pakko jos ei tahdo? No nyt se jo laittaa meikäläisen kiinni, on se nyt kumma kun ei saa tehdä mitä huvittaa. Vähän tilaa hei oikeesti tälle konillekin vai onko se oikeesti liikaa vaadittu? Mutta hitsi, kun tuo harjaus tuntuukin hyvältä. Oikein hyvältä. Melkein alkaa unettaa. Silmät senkun lurpsahtelee ja mieli tekisi antaa periksi. Mut hei, eihän me ollakaan nyt kotona ja täytyy kohta lähteä töihin! Ehdottomasti täytyy piristyä tästä. Hmmm.. Eikä! Kavioitani en suostu nostamaan. En mistään hinnasta. En ihan oikeasti nosta, tee mitä lystäät, mutta minä pysyn päätöksessäni. No okei, jos ihan vähän vaan nostan. Ja nyt äkkiä sitten se satula selkään ja suitset päähän, tahdon jo töihin!
Rea (VRL-10658) - Breandan Aleesha VH14-046-0022
Seisoskelua, seisoskelua ja vielä lisää seisoskelua... Sellaista se on aina kisa-aamuina. Omistaja puunaa minut tarkasti kisakuntoon. Hän harjaa karvani kiilttävämmäksi kuin koskaan ja jopa pesee tuuheat vuohiskarvani! Ne tuntuvat inhottavilta märkinä. Sitten tulee harjan ja hännän vuoro, eivät mitään säälittäviä karvapehkoja nekään. Omistajalta menee ikuisuus miettiä, minkälainen lettisysteemi tänään laitetaan! Onneksi olen näin ihana hevonen ja jaksan odotella. Kampauksen valmistuttua saan aina namin kiitokseksi. Lopuksi vielä kavioiden putsaus ja sitten olen valmis menemään traileriin!
LUOKKA 3
Joe (VRL-02528) - Spectrophobia Hexen VH14-029-0002
Voihan kavioiden puhdistus sentään! Jos se joskus on ollut vaikeaa niin ehdottomasti tällä kertaa se on vielä vähän vaikeampaa. Miksi, oi miksi, en juuri tälle reissulle lähdettäessä tarkistanut, että kaikki on mukana? Tai siis melkein kaikki tärkein olikin mukana, mutta että kaviokoukku on voinut unohtua. Se yksi vaivainen kapistus hevosen hoitotarvikkeiden joukosta. No, ei kai tässä sitten auta muu kuin yrittää keksiä jotain, sillä en viitsisi alkaa muiltakaan lainailemaan. Onneksi pähkäilyni päättyi nopeasti kun älysin, että olin juuri syönyt evääni ja jugurttia varten minulla oli lusikka mukanani. No, ei sitten muuta kuin lusikalla puhdistamaan Peikko -poikasen kavioita. Ihan yhtä hyvin ne puhdistui tälläkin menetelmällä kuin oikella kaviokoukullakin!
Latu (VRL-01436) - Firelily
Pienistäkin asioista saa helposti suorastaan ylitsepääsemättömiä ongelmia kun omaa vain oikean asenteen. Kaviokoukun puuttuminen ei ehkä oikeasti ole mikään maailmaa kaatava asia, mutta herra nimeltä Iivari sai siitä —kuten halutessaan kaikesta muustakin— aikaan selkeän tuomionpäivän ennusmerkin. Hurrikaanin tavoin nuori mies poukkosi laatikolta laatikolle, käänsi laukut nurin, heitti parkkikiekon naapuriauton kylkeen penkoessaan hanskalokeroa ja kävi tyttöystävänsä sekä hevosenhoitajansa taskut lävitse enemmän tai vähemmän vaativana. "Rauhoitu nyt, se on kumminkin vaan kaviokoukku... Käyt lainaamassa sen joltakin ja homma jatkuu."
Iivari otti asian kuitenkin hyvin henkilökohtaisesti. Hän oli ylpeä siitä kuinka täsmällinen ja pedantti oli, ja kaviokoukun hukkaaminen horjutti tätä kuvaa ikävästi. Sillä ei ollut väliä ettei menetys ole taloudellisesti järin suuri ja että kyseiset esineet nyt tunnetusti olivat aina hukassa, ei, hoitovälineen hukkuminen oli tasantarkkaa samaa kaliberia kuin lompakon tai auton katoaminen. Ainakin Iivarille.
Oikeasti Iivari ei ollut ainakaan aina kuitenkaan aivan näin kamala. Hän sai muut tuskastumaan ja hermostumaan käytöksellään joka sekin johtui tuskastumisesta että hermostumisesta. Ratsuna toimivan Lilyn varsaa oltiin juuri ryhdytty vieroittamaan, ja tänään oli myöskin tamman ensimmäinen kerta vieraalla tallilla ilman pienokaistaan sitten pikkuisen syntymän: tamma oli siis ymmärrettävästi jännittynyt ja huolissaan varsastaan jota ei nyt pystyisi vahtimaan. Tiedä sitten sitä että hermostuttiko Lily Iivarin vaiko Iivari Lilyn, mutta myöskin omistaja oli hermorauniona varsan puolesta. Joutuiko se olemaan liian pitkään ilman emäänsä? Stressasiko se? Pompottelivatkohan muut hevoset sitä? Entä jos se tulisi langoista läpi ja juoksee moottoritielle? Kaviokoukun katoaminen oli piste iin päälle, korsi joka katkaisee kamelin selän — liikaa murehtimista yhden päivän osalle, siis. Iivarin olisi pitänyt olla menossa jo verryttelyyn ja hevonen seisoi yhä varustamattomana, hätä alkoi jo hiipiä puseroon. Olisipa maailman noloin syy missata oma vuoro, kavioita ei saanut putsattua! Oli pakko turvautua kikkakakkoseen eli painella varustelaatikolle ja putsata kaviot saksilla silläkin uhalla ettei märkä lumi ja hiekka tehneet mitään hyvää terille. Ne saisi kuitenkin aina teroitettua, myöhästymisestä seuraavaa nolostumista ei taaskaan koskaan poistettua mielestä. Tai siis muiden mielistä, mikä tallin diivana tunnettua Iivaria huolestutti eniten.
Lopulta hän pääsi nousemaan ratsunsa selkään ja aloittamaan lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän verryttelynsä. Kylläpä jokin pisti ikävästi takin taskussa...
Kohtauksen aiheuttanut kadonnut kaviokoukku.
Oresama (VRL-02753) - Kärmeniemen Pikkuvarpunen VH13-018-0636
Milloinkas joku kilpailu menisi alusta loppuun ihan putkeen kenelläkään?
Ainakaan minulla ja Varpulla ei ole koskaan mennyt. Aina jotain jää, aina
radalla jokin osuus menee huonommin kuin kotona, aina stressaannun ja
äyskin tallitiimille olemattomista asioista.
Noh, Keskeneräisen kilpailu meni ihan hyvin: suoritus oli kohtalainen, ja
tavaroidenkin joukosta puuttui vain kaviokoukku. Aika outoa sen
puuttuminen kuitenkin oli, yleensä kun kuljetusautossamme on suunnilleen
viisi varakoukkuakin. Varmaan lapset olivat tarvinneet koukkuja
leikeissään. Mutta emmepä me vanhat hevosihmiset kaviokoukun puuttumiseen
kuole. Ennen omaa suoritustani nimittäin lainasin koukun
kilpakumppaniltani, joka satuloi hevostaan vieressäni. Oikein hymyillen
kiitin, ja rupattelimme sitten suomenhevoskasvatuksesta minun
puhdistaessani Varpun kavioita. Kehaisin, että tämä on ihan oikea
Kärmeniemen-heppa tämä minun tammani, ja siinä sitä sitten ratsujemme
sukuja vertailtiin ja ihasteltiin yhdessä.
Pitkän kisapäivän jälkeen kaviokoukun löytäminen oli kuitenkin vähän
haasteellisempaa kuin ennen suoritusta. Minulla kun noita hevosia oli
paljon kilpailemassa, olimme ensimmäiset aamulla, jotka Keskeneräiseen
tulivat, ja viimeiset, jotka illalla lähtivät. Olinkin yksin tiimini
kanssa tallipihassa, kun hevoset piti viimeistellä kuljetusta varten.
Talliin en enää kehdannut mennä koputtelemaan, Keskeneräisen omat hevoset
kun olivat varmaan yöheinillä jo.
Eipä Erkinheimon tiimi silti hätääntynyt. Kavioiden puhdistamisen sijasta
siis vain kuopaisimme enimmät liat kavioista kuka milläkin: piikkisuan
syrjällä, maasta löydetyllä kepillä. Eikä millään muulla ratsulla sattunut
olemaan mitään kiviäkään kengän välissä, kuin Varpulla vain. Yhden
yksinäisen kivensirun sai mukavasti kangotettua irti ihan vain sormilla,
joten minkäänlaista suurta draamaa kaviokoukun puutteesta ei saatu aikaan.
Vaikka yritystä kyllä oli, usko pois: tallimestarini Miro kun niin
elokuvallisin elkein voihki moneen kertaan kaviokoukun puutetta. Olin
kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut lähteä pelleilyyn mukaan, vaikka
yleensä herkästi Miron vitsejä kernaasti jatkankin.
Voihan kavioiden puhdistus sentään! Jos se joskus on ollut vaikeaa niin ehdottomasti tällä kertaa se on vielä vähän vaikeampaa. Miksi, oi miksi, en juuri tälle reissulle lähdettäessä tarkistanut, että kaikki on mukana? Tai siis melkein kaikki tärkein olikin mukana, mutta että kaviokoukku on voinut unohtua. Se yksi vaivainen kapistus hevosen hoitotarvikkeiden joukosta. No, ei kai tässä sitten auta muu kuin yrittää keksiä jotain, sillä en viitsisi alkaa muiltakaan lainailemaan. Onneksi pähkäilyni päättyi nopeasti kun älysin, että olin juuri syönyt evääni ja jugurttia varten minulla oli lusikka mukanani. No, ei sitten muuta kuin lusikalla puhdistamaan Peikko -poikasen kavioita. Ihan yhtä hyvin ne puhdistui tälläkin menetelmällä kuin oikella kaviokoukullakin!
Latu (VRL-01436) - Firelily
Pienistäkin asioista saa helposti suorastaan ylitsepääsemättömiä ongelmia kun omaa vain oikean asenteen. Kaviokoukun puuttuminen ei ehkä oikeasti ole mikään maailmaa kaatava asia, mutta herra nimeltä Iivari sai siitä —kuten halutessaan kaikesta muustakin— aikaan selkeän tuomionpäivän ennusmerkin. Hurrikaanin tavoin nuori mies poukkosi laatikolta laatikolle, käänsi laukut nurin, heitti parkkikiekon naapuriauton kylkeen penkoessaan hanskalokeroa ja kävi tyttöystävänsä sekä hevosenhoitajansa taskut lävitse enemmän tai vähemmän vaativana. "Rauhoitu nyt, se on kumminkin vaan kaviokoukku... Käyt lainaamassa sen joltakin ja homma jatkuu."
Iivari otti asian kuitenkin hyvin henkilökohtaisesti. Hän oli ylpeä siitä kuinka täsmällinen ja pedantti oli, ja kaviokoukun hukkaaminen horjutti tätä kuvaa ikävästi. Sillä ei ollut väliä ettei menetys ole taloudellisesti järin suuri ja että kyseiset esineet nyt tunnetusti olivat aina hukassa, ei, hoitovälineen hukkuminen oli tasantarkkaa samaa kaliberia kuin lompakon tai auton katoaminen. Ainakin Iivarille.
Oikeasti Iivari ei ollut ainakaan aina kuitenkaan aivan näin kamala. Hän sai muut tuskastumaan ja hermostumaan käytöksellään joka sekin johtui tuskastumisesta että hermostumisesta. Ratsuna toimivan Lilyn varsaa oltiin juuri ryhdytty vieroittamaan, ja tänään oli myöskin tamman ensimmäinen kerta vieraalla tallilla ilman pienokaistaan sitten pikkuisen syntymän: tamma oli siis ymmärrettävästi jännittynyt ja huolissaan varsastaan jota ei nyt pystyisi vahtimaan. Tiedä sitten sitä että hermostuttiko Lily Iivarin vaiko Iivari Lilyn, mutta myöskin omistaja oli hermorauniona varsan puolesta. Joutuiko se olemaan liian pitkään ilman emäänsä? Stressasiko se? Pompottelivatkohan muut hevoset sitä? Entä jos se tulisi langoista läpi ja juoksee moottoritielle? Kaviokoukun katoaminen oli piste iin päälle, korsi joka katkaisee kamelin selän — liikaa murehtimista yhden päivän osalle, siis. Iivarin olisi pitänyt olla menossa jo verryttelyyn ja hevonen seisoi yhä varustamattomana, hätä alkoi jo hiipiä puseroon. Olisipa maailman noloin syy missata oma vuoro, kavioita ei saanut putsattua! Oli pakko turvautua kikkakakkoseen eli painella varustelaatikolle ja putsata kaviot saksilla silläkin uhalla ettei märkä lumi ja hiekka tehneet mitään hyvää terille. Ne saisi kuitenkin aina teroitettua, myöhästymisestä seuraavaa nolostumista ei taaskaan koskaan poistettua mielestä. Tai siis muiden mielistä, mikä tallin diivana tunnettua Iivaria huolestutti eniten.
Lopulta hän pääsi nousemaan ratsunsa selkään ja aloittamaan lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän verryttelynsä. Kylläpä jokin pisti ikävästi takin taskussa...
Kohtauksen aiheuttanut kadonnut kaviokoukku.
Oresama (VRL-02753) - Kärmeniemen Pikkuvarpunen VH13-018-0636
Milloinkas joku kilpailu menisi alusta loppuun ihan putkeen kenelläkään?
Ainakaan minulla ja Varpulla ei ole koskaan mennyt. Aina jotain jää, aina
radalla jokin osuus menee huonommin kuin kotona, aina stressaannun ja
äyskin tallitiimille olemattomista asioista.
Noh, Keskeneräisen kilpailu meni ihan hyvin: suoritus oli kohtalainen, ja
tavaroidenkin joukosta puuttui vain kaviokoukku. Aika outoa sen
puuttuminen kuitenkin oli, yleensä kun kuljetusautossamme on suunnilleen
viisi varakoukkuakin. Varmaan lapset olivat tarvinneet koukkuja
leikeissään. Mutta emmepä me vanhat hevosihmiset kaviokoukun puuttumiseen
kuole. Ennen omaa suoritustani nimittäin lainasin koukun
kilpakumppaniltani, joka satuloi hevostaan vieressäni. Oikein hymyillen
kiitin, ja rupattelimme sitten suomenhevoskasvatuksesta minun
puhdistaessani Varpun kavioita. Kehaisin, että tämä on ihan oikea
Kärmeniemen-heppa tämä minun tammani, ja siinä sitä sitten ratsujemme
sukuja vertailtiin ja ihasteltiin yhdessä.
Pitkän kisapäivän jälkeen kaviokoukun löytäminen oli kuitenkin vähän
haasteellisempaa kuin ennen suoritusta. Minulla kun noita hevosia oli
paljon kilpailemassa, olimme ensimmäiset aamulla, jotka Keskeneräiseen
tulivat, ja viimeiset, jotka illalla lähtivät. Olinkin yksin tiimini
kanssa tallipihassa, kun hevoset piti viimeistellä kuljetusta varten.
Talliin en enää kehdannut mennä koputtelemaan, Keskeneräisen omat hevoset
kun olivat varmaan yöheinillä jo.
Eipä Erkinheimon tiimi silti hätääntynyt. Kavioiden puhdistamisen sijasta
siis vain kuopaisimme enimmät liat kavioista kuka milläkin: piikkisuan
syrjällä, maasta löydetyllä kepillä. Eikä millään muulla ratsulla sattunut
olemaan mitään kiviäkään kengän välissä, kuin Varpulla vain. Yhden
yksinäisen kivensirun sai mukavasti kangotettua irti ihan vain sormilla,
joten minkäänlaista suurta draamaa kaviokoukun puutteesta ei saatu aikaan.
Vaikka yritystä kyllä oli, usko pois: tallimestarini Miro kun niin
elokuvallisin elkein voihki moneen kertaan kaviokoukun puutetta. Olin
kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut lähteä pelleilyyn mukaan, vaikka
yleensä herkästi Miron vitsejä kernaasti jatkankin.
LUOKKA 4
Oresama (VRL-02753) - I'm a Ruder VH02-031-2207
Rakkaat Erkinheimon klaanilaiset.
Oresama tiedottaa nyt kaikille Erkinheimoissa työskenteleville, että
järjen käyttäminen ja näkö- sekä tuntoaistilla havainnoiminen on jatkossa
pakollista. Joka ainoa, joka mielummin vaarantaa oman, muiden, tai
hevosteni terveyden kuin kyselee tyhmiä kysymyksiä, voi olla varma, ettei
hänen työpaikkansa Erkinheimoissa ole enää pysyvä. Vaikka en saa erottaa
ketään virheiden vuoksi, löydän kyllä tarpeeksi nuuskimalla varmasti
pätevän syyn potkia vaarallisesti koheltavat työntekijät pois
Erkinheimojen tilalta.
Erikseen mainitsen vielä hevostemme kuolaimista sen takia, että viimeisin
sähläys johtui niistä. Vaikka merkittävä osa Erkinheimon klaanin
hevosjäsenistä käyttääkin ratsastuksessa kuolaimettomia suitsia, se ei ole
pätevä syy olla opettelematta, miten päin kuolain suitsiin kiinnitetään.
Jos et jo osaa, kysy välittömästi minulta tai tallimestarilta.
Pari päivää sitten vaarannettiin Erkinheimon hevosen terveys hoitajan
osaamattomuuden takia. Olin juuri lämmittelemässä Rukia ohjat pitkänä, ja
keräsin ohjia oman kilpailuvuoromme koittaessa, kun ohitsemme ratsastava
nainen tokaisi hevoseni näyttävän hermostuneelta. Ratsastin radalle asti
ja ymmärsin laskeutua alas vasta, kun Ruki pukitti, mitä se ei koskaan
tee, niin kuin sen tuntevat hevosihmiset tietävät. Tarkistin hevosen
ulkoisesti ja huomasin luojan kiitos katsoa suuhunkin, siellä kun
kuolaimet olivat jännittävästi mutkalla ja painoivat oriin kitalakea
ikävästi. Haava olisi tullut, jos olisin ensimmäistäkään puolipidätettä
ehtinyt antamaan.
Koska tuomarit eivät suvainneet viivytyksiä, jouduimme keskeyttämään Rukin
kanssa. Satulointialueella puhuttelin nykyistä ex-hevosenhoitajaamme, joka
oli kovasti hädissään. Hän oli pelännyt menettävänsä työpaikkansa, jos
myöntäisi, ettei tietänyt, miten Rukin kuolaimet tulee kiinnittää
suitsiin.
Tiedoksi kaikille: Erkinheimoissa työpaikka ei katoa, jos kyselee, vaikka
kyselisi kuinka tyhmiä. Sen sijaan tavaransa joutuvat pakkaamaan
välittömästi kaikki, jotka leikkivät omalla hengellään, muiden hengellä
tai hevosteni hengellä vain siksi, etteivät uskalla kysyä asioista.
Raivostunein kevätterveisin,
esimiehenne Oresama
satu (VRL-00124) - Sookie Tango VH14-012-0030
Istun tyynesti Sukan selässä odottaen vuoroamme. Se on hieman tavallista hermostuneempi, mutta oletan sen vain johtuvan hirveästä hälinästä ja vieraasta paikasta. Yhtäkkiä kuulen jonkun lähestyvän meitä oikealta puoleltani. Nuori nainen, ilmeisesti joku kilpailuiden henkilökuntaa oleva, hymyilee kauniisti, ja sanoo varovasti "Oletko huomannut, että hevosesi suitset ovat väärin laitettu ja ne ovat ihan solmussa hevosen päässä?". Samaan aikaan tulee kuulutus, että on meidän vuoromme. Puolen minuutin ajan olen ihan hermostunut ja kiroan mielessäni Sukan valmiiksi pistänyttä kokematonta hoitajaa, joka ei selvästikään pyytänyt ketään tarkistamaan, että kaikki on oikein. Ei olisi pitänyt luottaa häneen sokeasti, tässä nyt sitä ollaan. Tarkistan nopeasti tilanteen, ja huomaan, että remmit on laitettu väärässä järjestyksessä ja ne todennäköisesti haittaavat Sukkaa. Mutta minulla ei ole aikaa korjata niitä. Kiitän kauniisti asiasta kertonutta henkilöä, mutta sanon samalla etten kerkeä niitä korjaamaan, sillä meidän pitäisi olla jo kentällä. Nainen yllättää minut löysäämällä hieman hihnoja ja toivottaa onnea radalle. Kiitän yllättyneenä naista ja annan Sukalle käskyn lähteä liikkeelle. Yritän koko ajan tarkkailla sen olotilaa, samalla kun ohjaan sitä ensimmäiselle esteelle ja nostan laukan.
Rakkaat Erkinheimon klaanilaiset.
Oresama tiedottaa nyt kaikille Erkinheimoissa työskenteleville, että
järjen käyttäminen ja näkö- sekä tuntoaistilla havainnoiminen on jatkossa
pakollista. Joka ainoa, joka mielummin vaarantaa oman, muiden, tai
hevosteni terveyden kuin kyselee tyhmiä kysymyksiä, voi olla varma, ettei
hänen työpaikkansa Erkinheimoissa ole enää pysyvä. Vaikka en saa erottaa
ketään virheiden vuoksi, löydän kyllä tarpeeksi nuuskimalla varmasti
pätevän syyn potkia vaarallisesti koheltavat työntekijät pois
Erkinheimojen tilalta.
Erikseen mainitsen vielä hevostemme kuolaimista sen takia, että viimeisin
sähläys johtui niistä. Vaikka merkittävä osa Erkinheimon klaanin
hevosjäsenistä käyttääkin ratsastuksessa kuolaimettomia suitsia, se ei ole
pätevä syy olla opettelematta, miten päin kuolain suitsiin kiinnitetään.
Jos et jo osaa, kysy välittömästi minulta tai tallimestarilta.
Pari päivää sitten vaarannettiin Erkinheimon hevosen terveys hoitajan
osaamattomuuden takia. Olin juuri lämmittelemässä Rukia ohjat pitkänä, ja
keräsin ohjia oman kilpailuvuoromme koittaessa, kun ohitsemme ratsastava
nainen tokaisi hevoseni näyttävän hermostuneelta. Ratsastin radalle asti
ja ymmärsin laskeutua alas vasta, kun Ruki pukitti, mitä se ei koskaan
tee, niin kuin sen tuntevat hevosihmiset tietävät. Tarkistin hevosen
ulkoisesti ja huomasin luojan kiitos katsoa suuhunkin, siellä kun
kuolaimet olivat jännittävästi mutkalla ja painoivat oriin kitalakea
ikävästi. Haava olisi tullut, jos olisin ensimmäistäkään puolipidätettä
ehtinyt antamaan.
Koska tuomarit eivät suvainneet viivytyksiä, jouduimme keskeyttämään Rukin
kanssa. Satulointialueella puhuttelin nykyistä ex-hevosenhoitajaamme, joka
oli kovasti hädissään. Hän oli pelännyt menettävänsä työpaikkansa, jos
myöntäisi, ettei tietänyt, miten Rukin kuolaimet tulee kiinnittää
suitsiin.
Tiedoksi kaikille: Erkinheimoissa työpaikka ei katoa, jos kyselee, vaikka
kyselisi kuinka tyhmiä. Sen sijaan tavaransa joutuvat pakkaamaan
välittömästi kaikki, jotka leikkivät omalla hengellään, muiden hengellä
tai hevosteni hengellä vain siksi, etteivät uskalla kysyä asioista.
Raivostunein kevätterveisin,
esimiehenne Oresama
satu (VRL-00124) - Sookie Tango VH14-012-0030
Istun tyynesti Sukan selässä odottaen vuoroamme. Se on hieman tavallista hermostuneempi, mutta oletan sen vain johtuvan hirveästä hälinästä ja vieraasta paikasta. Yhtäkkiä kuulen jonkun lähestyvän meitä oikealta puoleltani. Nuori nainen, ilmeisesti joku kilpailuiden henkilökuntaa oleva, hymyilee kauniisti, ja sanoo varovasti "Oletko huomannut, että hevosesi suitset ovat väärin laitettu ja ne ovat ihan solmussa hevosen päässä?". Samaan aikaan tulee kuulutus, että on meidän vuoromme. Puolen minuutin ajan olen ihan hermostunut ja kiroan mielessäni Sukan valmiiksi pistänyttä kokematonta hoitajaa, joka ei selvästikään pyytänyt ketään tarkistamaan, että kaikki on oikein. Ei olisi pitänyt luottaa häneen sokeasti, tässä nyt sitä ollaan. Tarkistan nopeasti tilanteen, ja huomaan, että remmit on laitettu väärässä järjestyksessä ja ne todennäköisesti haittaavat Sukkaa. Mutta minulla ei ole aikaa korjata niitä. Kiitän kauniisti asiasta kertonutta henkilöä, mutta sanon samalla etten kerkeä niitä korjaamaan, sillä meidän pitäisi olla jo kentällä. Nainen yllättää minut löysäämällä hieman hihnoja ja toivottaa onnea radalle. Kiitän yllättyneenä naista ja annan Sukalle käskyn lähteä liikkeelle. Yritän koko ajan tarkkailla sen olotilaa, samalla kun ohjaan sitä ensimmäiselle esteelle ja nostan laukan.